Muut peruspalvelut

Vihreä hyvinvointipolitiikka perustuu tasa-arvoon, turvallisuuteen, ongelmien ennaltaehkäisyyn, erilaisten elämänarvojen hyväksymiseen ja yhteisöllisyyden edistämiseen. Parasta terveyden vaalimista on se, että ennaltaehkäistään sairastumista. Esimerkiksi hammashuoltoon ja tarkastuksiin ja ympäristöterveydenhuoltoon sijoitetut rahat säästävät kalleimmilta jälkihoidoilta. Samoin pyöräteiden ja liikuntapaikkojen kunnossapito, syrjäytymisen ehkäiseminen, terveellinen ruoka kouluissa ja päiväkodeissa, liikuntareseptit, hiukkassuodattimet busseissa ja katujen pesu keväisin ennaltaehkäisevät omalta osaltaan
sairastumisia.

On erittäin tärkeää pitää perusterveydenhuolto kunnossa. Potilaan on saatava hoitoa nopeasti ennen kuin sairaus pahenee ja hoito edellyttää kallista erikoissairaanhoitoa. Terveydenhoidossa on muutettava tapaa tarkastella ihmistä. Yksittäisten oireiden hoitamisesta on siirryttävä hoitamaan ihmistä kokonaisuutena, yksilönä jolla on unettomuuden, sydämen tai reistailevan mahan lisäksi ruumis ja mieli, oma historia ja elämäntilanne. Erityisen tärkeää on kehittää terveyskeskus-, mielenterveys- ja päihdetyötä, lastensuojelua ja vammaispalveluja.

Iäkkäillä ihmisillä on oltava oikeus asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Kotipalvelut tukevat itsenäistä elämää, joten niiden saatavuutta on parannettava. Palveluita järjestettäessä on kunnioitettava vanhan ihmisen arvokkuutta ja omaa tahtoa. Kotihoito ei kuitenkaan saa tarkoittaa heitteillejättöä: kaikki vanhukset eivät voi loputtomiin asua turvallisesti kodissaan. Heille on oltava tarjolla hoitopaikkoja kuten hoito- ja vanhainkoteja sekä palveluasuntoja. Näissä on oltava riittävästi henkilökuntaa, jotta vanhusten elämä ei rajoitu pelkäksi makaamiseksi ja perushoidon saanniksi. Vanhusten yksinäisyyden ja masentuneisuuden tunnistamiseen on kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota. Elämänlaatua voidaan parantaa turvaamalla ikäihmisille mahdollisuus harrastustoimintaan, liikuntaan ja vaikkapa vapaaehtoistyön parissa toimimiseen. Yksinäisyyttä voidaan torjua myös asumisen eri muodoilla kuten palvelutaloilla, joissa on mahdollisuus myös sosiaaliseen yhteiselämään, sekä ryhmäkodeilla, joissa vanhukset asuvat osin yksityisissä ja osin yhteisissä tiloissa.

Erityistä huomiota on kiinnitettävä dementiapotilaiden asianmukaiseen hoitoon. Olen oman isoäitini kohdalla seurannut dementiapotilaan koko kaaren muistin heikkenemisestä palveluasuntoon, sieltä vanhainkodin intervallipaikan kautta itse vanhainkotiin, sieltä mielisairaalaan ja lopuksi osaavaan dementiakotiin, jossa mummuani osattiin vihdoin hoitaa dementin vanhuksen kannalta oikealla tavalla vuosikausia aina kuolemaan saakka. Olen saanut nähdä sekä erittäin hyvää huolenpitoa että aivan karmaisevaa "hoitoa" ja molempien seuraukset potilaan tilassa. Ilman äitini ja tätini sitkeää taistelua oikean hoitopaikan puolesta mummuni loppuelämä olisi ollut täysin heitteillä. Olenkin erityisen huolissani niistä dementiaan sairastuneista ihmisistä, joilla ei ole omaisia tai ystäviä taistelemassa heidän hoitonsa puolesta. Mitä heille tapahtuu? Olemme äitini kanssa kirjoittaneet kokemuksistamme mm. Antti Hervosen, Outi Arposen ja Marja Jylhän kokoamaan dementiapotilaiden omaisten kokemuksista kertovaan kirjaan "Kun ei muista mitä lusikalla tehdään" (Kirjayhtymä 1994). Suosittelen kirjaa lukemiseksi kaikille, jotka joutuvat hyväksymään läheisen sairastumisen ja siksi haluavat perehtyä dementikon ja hänen läheistensä elämään. Se on naurua kyynelten läpi.